Kiitos teille jokaiselle! Olen saanut todella paljon sydämellisiä surunvalituksia kommenttien, mailien, tekstiviestien ja kukkien muodossa. Kiitos myös kauniista surunvalittelukorteista! Muutama on muistanut Nanan poismenoa blogissaan, kiitos. Kiitos, kun olette muistaneet myös vanhempiani ja Mossea. Tämä suru on meille yhteinen, vaikka minä koenkin sen vielä erityisellä tavalla, koska Nana oli minun oma pikkuiseni.

Minulta kysytään, miten jaksan, miten nyt pärjään. Lainaan Lars Björklundin kirjaa Rakkauden varjo, sanoja surussa, jossa asia on ilmaistu hyvin: "En kestä tätä" ja "Kyllä tämä tästä". Ja molemmat väittämät ovat tosia. 

Seuraavat kaksi kuvaa otin viikko sitten sunnuntaina aamuyöllä, kun ajelin Nanan kanssa.

"Suru kietoutuu ympärille,
kuin usvaharso
joka tiivistyy kyyneliksi poskille.
Jonain päivänä usva haihtuu,
tilalle jää kuulas, kirkas kaipaus
ja yhdessä eletyn muisto."

 

"Jonain päivänä tuuli vie pilvet.
Aurinko tulee esiin.
Jonain päivänä suru on kevyempi kantaa."

"Surun läpi on kuljettava, että voisi jatkaa elämää,
että voisi ymmärtää elämää enemmän.
Saatoin arvata, että kaipaisin sinua, että
moni asia olisi toisin ja vaikeaa ja monimutkaista.
En sitä, että kaikki olisi niin yksinkertaista.

Että autius ei olisi jossakin, vaan kaikessa, kaikkialla.
Että suru asettuisi taloksi.

Että kaipaus tuntuisi joka hetki."

Nana tuhkattiin torstaina ja tänään sain sen tuhkat. Olin valinnut kauniin pellavanvärisen kangaspussin, mutta pussi olikin mustaa pellavakangasta. Ei se haittaa. Mietin kauan yhtä kaunista uurnaa, mutta päädyin silti pussiin. Katsotaan, mihin laitan tämä tuhkan. On minulla jo ajatuksia siitä. Koko tuhkauspalvelu oli oikein ystävällistä. Tänään kävin Pietarsaaressa noutamassa tuhkan ja samalla tapasin saman työntekijän kuin viikko sitten. Oli hienoa saada tavata ja keskustella. Oli hienoa huomata, että kyse oli muustakin kuin liiketoimesta. Kyse oli rakkaan perheenjäsenen saattamisesta viimeiselle matkalle ja myös omaisten hoitamisesta. Tuo Nanan valokuva ei ole muistokuva, vaan se on minulla olohuoneessa piirongin päällä. En halua Nanalle mitään "muistoalttaria". Muistoja Nanasta kyllä kodistani löytyy ja tulee aina löytymään, mm. Nanan kaulapanta roikkuu omalla paikallaan ja saa siihen jäädäkin.

Välillä on hetkiä, jolloin elän ns. normaalisti ja sitten ihan yhtäkkiä tuleekin itku ja se syvä kaipaus, jota ei voi sanoilla tavoittaa. Kun kaikki, koko elämiseni ja olemiseni, kaipaa Nanaa. Lauantaina Nanan auto muutettiin tavalliseksi Fiat Pandaksi eli nyt siihen laitettiin takapenkit takaisin. Kyllä riipaisi. Näin on kuitenkin käytännöllisintä, koska voin laittaa Minessalle kiinteän lastenistuimen.

Minessa on ollut meillä (olen siis ollut Pakkiksella) yötä tiistaista asti, kun hän sai kuulla Nanan kuolemasta. Se on ollut hänellekin tosi kova paikka. "Mutta Nana on kuollut" on toisteltu lukemattomia kertoja. Kun katson pihalle, Minessa toteaa, että Nana ei kulje siellä enää. Kun Mosse tulee yläkertaan, Minessa sanoo: "Onpa hyvä, ettei Mosse ole vanha eikä kuollut". Iltarukouksen jälkeen Minessa sanoi: "Nanaa ei sanota enää, vaikka Nana on rakas, kun Nana on nyt taivaassa". Vähän Minessaa aluksi mietitytti se, onko taivaassa Nanalle oikeanlaista ruokaa. Mosse on halunnut nukkua nyt yläkerrassa ja vaikkei se ehkä olekaan hyväksi sen jaloille, emme halua sulkea sitä yksin alakertaan. Yhtenä aamuna Minessa löysi Mossen kehdon takaa ja oli onnellinen.

Mosse on suloinen ja oikeastaan melkein kokonaan oma itsensä. Se ei reagoi Nanan nimeen erityisesti, ei etsiskele Nanaa tms. Se syö ruokansa, ottaa kontaktia, on rauhallinen paikallaan jne. Minessa on ollut mukana Mossen lenkityksessä ja myös harjaillut Mossea.

Vähitellen alamme elää ja sen olemme velkaa Nanalle. Nanalle, joka itse eli ja ilahdutti meitä loppuun asti, vaikka se oli jo sairas ja vanha. Minun paras tyttöni!