Näin viime yönä unta, jossa Nana oli kanssani. Olimme jossain reissussa ja molemmat koirat olivat minulla autossa, Pandassa. Olen nähnyt välillä tällaista unta, jossa Nana on mukana. En kuitenkaan näe unia, joissa se ikään kuin tulisi tervehtimään minua "rajan takaa". Viime yön unessa menin sitten johonkin huonekaluliikkeeseen, jossa myytiin myös lakanoita. Myyjä selitti innoissaan, miten niihin lakanoihin eivät koirankarvat ollenkaan tartu. Vastasin, että Nana on kuollut, että minulla ei ole koiraa. Samalla tajusin, että tämähän on ihan ristiriitaista, koska Nana on autossa odottamassa Mossen kanssa. Näin uni ja todellisuus menevät lomittain. Aamulla muistin tunteen siitä, miten kokonainen olin ollut unessa, kun Nana oli kanssani. Voi pieneni, oma tyttöni! Olen joutunut käymään läpi monia surullisia asioita, mutta Nanahan oli minun koko pieni perheeni ja siksi siitä eroaminen on kovin pitkä tie.

Tänä kesänä on kuollut monta leonberginkoiraa, nuoriakin. Se herättää ajatuksia siitä, miten Nana olisi kesän helteet kestänyt. Nyt sillä ei ole vaikeaa, on vain lepoa ja rauhaa. Tämä ruusu oli meitä vastaanottamassa Pakkiksella, kun tulimme mökiltä kotiin.


Ostin Hanna Ekolan kirjan Sano suruasi rakkaudeksi. Löysin sieltä mieluisia runoja. Kirjoitan tähän kaksi niistä:

"Siitä hetkestä lähtien suru kulki varjona mukana.

Se oli läsnä jokaisessa aamussa,

jokaisessa onnen hetkessä.

Se sävelsi molleja duureihin,

värjäsi vaalean tummaksi,

toi kysymysmerkit  vastausten tilalle.


Ja hiljaisuuden, 

jonka läpi oli kuljettava hitaasti,

pienin askelin, mutta eteenpäin.


Siitä alkoi myös uusi ajanlasku:

aika ennen lähtöäsi ja aika lähtösi jälkeen."

 

"On toki hyvä muistuttaa,

miten aurinko jälleen paistaa tummien pilvien takaa,

miten yön jälkeen tulee uusi aamu

ja miten jokaista syksyä seuraa varmasti kevät.


Mutta ei liian aikaisin,

ei liian nopeasti,

eikä liian itsestään selvästi.


Ei niin, etteikö se ole totta.

Mutta ymmärräthän, surulla on aikansa;

surevalle aurinko todella nukkuu

eikä surua voi hätyytellä lentoon

ennen kuin se itse jaksaa siivilleen.


Ehkä onkin parempi, että

enemmän kuin puhumme valosta, olemme hänelle valona,

enemmän kuin puhumme toivosta, olemme hänelle toivona,

enemmän kuin kerromme ilosta, olemme hänelle ilona.


Ja ehkä näin jonain aamuna hän itse saa nähdä,

että aurinko on herännyt pitkän pimeän jälkeen."

 

Kiitos teille, jotka uskollisesti kommentoitte kirjoituksiani ja osaltanne tuotte minulle iloa ja valoa. On niin paljon kiitettävää, niin paljon iloittavaa. Mutta myös niin paljon surua ja niin paljon kaipausta. Kuvan valkoinen ruusu oli Nanaa ja minua vastassa Seinäjoella eläinlääkäriaseman oven vieressä, kun menimme sinne tutkimuksiin 10.6.