Nanan, rakkaimpani, kuolemasta tuli tänään kuluneeksi neljä viikkoa. Tiistaina on 12.7. eli kuolemasta tulee sen mukaan kuluneeksi kuukausi. Olen hengissä, toimin välillä ihan normaalisti, mutta kaipaus on kova ja välillä tuntuu, että koko sisin on vain täynnä ahdistusta ja ikävää, päivä kuluu itkiessä. Itku saattaa tulla monta kertaa päivässä ja sen voi laukaista oikeastaan ihan mikä vain. Tämä on rakkauden hinta. Hinta, jonka kuitenkin olen valmis maksamaan, koska en haluaisin, että emme olisi koskaan rakkaan Nanan kanssa kohdanneet! Se olisi vielä kamalampaa kuin tämä luopuminen.

"Sydän itkee hiljaa, luonto on vaiti
kuin aavistaen suuren tuskan.
Tuskan, johon samalla sekoittuu kiitollisuus.
Kiitollisuus siitä, että olit osa elämääni."

Olen tuonut näiden viikkojen aikana ruusuja tuohon maljakkoon. Nyt ruusupensaassamme ei enää ole uusia ruusuja. Tässä on kuva viimeisestä. Ensimmäinen ruusu puhkesi 10.6. ja neljä viikkoa pensas kukki.

Lauantaina oli ukonilma, joka kesti tosi kauan. Olin iltapäivän ja illan Mossen kanssa, koska se ihan oikeasti pelkää ukkosta. Vanhempani olivat synttärijuhlissa, mutta jäin Mossen kanssa, kun emme halunneet, että se on yksin. Mosse meni kamarin pöydän alle piiloon ja laitoin sille tuulettimen siihen. Kun sade alkoi (satoi ihan mielettömän paljon), avasin ulko-oven ja arkkarin ikkunan, jolloin saimme viileämpää ilmaa. Mossekin rauhottui lopulta nukkumaan. Tässä se kurkkaa, että onpa hyvä, kun ukkonen ymmärsi lähteä matkoihinsa!

Tänään vanhempani ja Mosse lähtivät mökille. Minä menen huomenna perässä Pandalla. On kiva, kun on sellaisia naapureita, että koti ei jää vartioimatta, vaikka käymme mökillä.