Lempileijonan Rahan Viehätys, rakas Nanani, eli 19.11.2000- 12.6.2011. Se on elämä, josta olen kiitollinen, samoin vanhempani. Nana antoi meille kaikille niin paljon, se antoi itsensä. Jokaisella on omanlaisia muistoja Nanasta, myös monella teistä, jotka käytte täällä lukemassa tätä blogia, Nanan blogia. Ehkä nimi pitäisi muuttaa Mossen blogiksi, mutta en halua, koska tämä on Nanan, vaikka täällä kerrotaan monesta muustakin.



"Olit niin kokonaan rakas, erityinen, vaikka arkemme olikin niin perin tavallista." (Hanna Ekola)



Olen tehnyt Nanasta pienen muistokuvafilmin. Alukupuolella Nana on kuvissa Yalin kanssa, loppupuolella Mossen kanssa. Filmin musiikki alkaa mielestäni hyvin kauniisti: "On aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa, nyt meidät yhteen liittää vain muistojemme maa. Jäi jälki sydämiimme, jälki unelmiin..." Meihin kaikkiin jäi Nanasta pysyvä jälki.

https://picasaweb.google.com/112612655303902292487/1262012?authkey=Gv1sRgCKS9lY6Ym7TIIw#5752896790608630050

Lainaan tähän kirjoitukseen otteita päiväkirjasta, jota kirjoitin Nanan kuoleman jälkeen. Olen siihen kirjoitellut aina silloin tällöin kuluneen vuoden aikana. Kuvat otin eilen Pakkiksen omenapuusta.



"Nana oli väsynyt vanhus, vaikka loppuun asti niin elämäniloinen ja riemukatseinen luokselaukkaaja. Nana oli aina helppo innostaa ja saada innostumaan kaikesta. Parhaani, minun Nanani. Nana oli innostuvaisuudestaan huolimatta myös hyvin nöyrä ja kiltti koira, minun rakkaani, säteilevän onnellinen tyttöni."



"Nanalla oli ihana tapa tulla tässä viimeisen talven-kevään- kesän aikana ja laittaa päänsä kainalooni, käteni alle, vaikka olisin ollut syömässä ruokapöydässä. Öisin se tuli luokseni ja painui kiinni sohvaan ja siinä maaten sitä raksuttelin. Sillä oli niin pehmeät korvat, niin pehmeät ja silkkiset. Paljon ohuemmat kuin Yalilla ja Mossella. Niiden kärjet olivat äärettömän silkkiset, samoin kuin Nanan päälaki, joka oli kuin samettia. Nanan korvan juuressa oli pyörre, korvakihara."



"Nana oli iso ja vahva koira, jonka kainaloon sain käpertyä. Lopussa se oli jo laiha ja vanha, kuihtunutkin, sen kaulakin oli niin kapea, mutta yhä sain käpertyä sen luo, sen kainaloon. Tai makasin sen takana, sen suojana, pää sen kaulalla. Aina me kaksi. Lenkilläkin se joskus tuli ja pukkasi päällään kämmeneeni alta päin."



"Minessa oli täällä. Kun luettiin iltarukous, jossa ei tietysti nyt enää mainittu Nanaa, Minessa sanoi: ”Nanaa ei enää sanota, vaikka Nana on rakas, kun Nana on taivaassa.” Aamulla tänään hän sanoi: ”Nana on taivaassa. Sillä on reippaat jalat ja se juoksee meitä vastaan, kun me mennään sinne.”



"Minun rakkaani, kultatyttöni. Minulla on sinua vieläkin ihan hirmuisen ikävä. Minä selviydyin tästä vuodesta ja selviydyn kaikista tulevistakin vuosista. Silti et ole koskaan kaukana minusta, olet vain ajatuksen päässä. Ja kun on oikea aika, me olemme jälleen yhdessä, emmekä me silloin enää koskaa eroa toisistamme. Rakastan sinua!"