Siitä on nyt tasan neljä kuukautta. Siitä kesäisen sunnuntain aamuhetkestä, jolloin Nanani nukahti luotani pois. Siitä hetkestä, jolloin tämä Hanna Ekolan runo tuli elämässäni todeksi:
"Annan sinun lähteä
vaikka sydän huutaa jo nyt
vuosien ikävää.
Annan sinun lähteä,
vaikka kädet hapuilevat jo nyt
sinua takaisin.
Annan sinun lähteä,
vaikka kyyneleitä riittää jo nyt
valtamerien mitalla.
Annan sinun lähteä,
vaikka jalkani kompastuvat jo nyt
haparoiviin askeleisiinsa.
Annan sinun lähteä
ja keinutan sinua jo nyt
rakkauden sylistä
rakkauden syliin."
Minun Nanani ei ole kadonnut olemattomiin. Se on tallella rakkauden sylissä! Se on tallella tuhansissa muistoissa, äärettömän monissa hellyyshetkissä, se on tallella, vaikka se ei ole täällä. Olen todella kiitollinen, että vaikka Nanan viimeinen vuorokausi oli vaikea, se oli niin rauhallinen matkalla eläinlääkäriin ja sai sitten itse nukahtaa omassa autossaan, omalla hetkellään. Olin varautunut, että se pitää nukuttaa, mutta se lähti itse rauhallisesti ennen kuin eläinlääkäri tuli paikalle. Minun pieni urhea tyttöni, jota minulla on kovasti ikävä!
Hanna Ekolan kirjassa on runoja ja kuvia. Tuon ylläolleen runon kohdalla on kuva "Nanan ruusuista"!
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.