Siitä on nyt tasan neljä kuukautta. Siitä kesäisen sunnuntain aamuhetkestä, jolloin Nanani  nukahti luotani pois. Siitä hetkestä, jolloin tämä Hanna Ekolan runo tuli elämässäni todeksi:

"Annan sinun lähteä

vaikka sydän huutaa jo nyt

vuosien ikävää.

 

Annan sinun lähteä,

vaikka kädet hapuilevat jo nyt

sinua takaisin.

 

Annan sinun lähteä,

vaikka kyyneleitä riittää jo nyt

valtamerien mitalla.

 

Annan sinun lähteä,

vaikka jalkani kompastuvat jo nyt

haparoiviin askeleisiinsa.

 

Annan sinun lähteä

ja keinutan sinua jo nyt

rakkauden sylistä

rakkauden syliin."

 

Minun Nanani ei ole kadonnut olemattomiin. Se on tallella rakkauden sylissä! Se on tallella tuhansissa muistoissa, äärettömän monissa hellyyshetkissä, se on tallella, vaikka se ei ole täällä. Olen todella kiitollinen, että vaikka Nanan viimeinen vuorokausi oli vaikea, se oli niin rauhallinen matkalla eläinlääkäriin ja sai sitten itse nukahtaa omassa autossaan, omalla hetkellään. Olin varautunut, että se pitää nukuttaa, mutta se lähti itse rauhallisesti ennen kuin eläinlääkäri tuli paikalle. Minun pieni urhea tyttöni, jota minulla on kovasti ikävä!

Hanna Ekolan kirjassa on runoja ja kuvia. Tuon ylläolleen runon kohdalla on kuva "Nanan ruusuista"!