Minessalla on ollut Nanaa tavattomasti ikävä muutamana viime päivänä. Hän onkin sitten ollut yöt täällä minun luonani. Tällä hetkellä pikkuinen nukkuu Nanan pedissä rauhallisesti. Olen hereillä tähän aikaan, koska Minessa heräsi kovasti itkien Nanaa ja rauhottui vasta, kun siirryimme nukkumaan Nanan sänkyyn, joka on säilössä minun sänkyni alla. En saanut heti unta, joten laittelen muutamia ajatuksiani tähän ylös.

Yhtenä iltana huomasin, että Minessa oli katsellut kuvia hänestä ja Nanasta. Sitten hän kysyi: "Tunsivatko karhu, susi ja ankka Nanan?" Kerroin, että susi ei tuntenut Nanaa, koska se on tullut meille Nanan kuoleman jälkeen. Minessa sanoi: "Näytän nämä kuvat kuitenkin niille kaikille." Sitten kuulin, kuinka hän kertoi pehmoleluilleen huolellisesti jokaisesta kuvasta!

Olemme katselleet Nanan tuhkaa ja koittaneet sitä. En tiedä, miten te lukijat koette sellaisen asian. Onko se häväistystä, onko se kamalaa, vai onko se luonnollista ja ok. Meille se on lohdullista ja luonnollista, on ollut sitä alusta asti. Siskoni täällä käydessä Minessa tarjosi heillekin tätä samaa mahdollisuutta, mutta he eivät kokeneet sitä ajatusta omakseen. Minessan kanssa olemme löytäneet pari luun palaa ja niitä hän joskus pitää kädessään. Ensimmäisellä kerralla hyvin pian sen jälkeen, kun olin saanut Nanan tuhkan, Minessa laittoi sinne kätensä ja sanoi: "Kokeile Hanna, tässä tuntuu Nanan pehmeä turkki!"

Olen koittanut vähitellen laittaa Nanan kuvia koira-albumiini, mutta se on niiiiiiin vaikeaa. Itku tulee ja se on vaikeaa saada lakkaamaan. Surutyö vie kauan, vuosia. Onneksi meillä on rakas Mosse, jonka turkkiin voi haudata muutaman kyyneleenkin.

Tänään kuulimme Minessan kanssa ensimmäisen kerran peipposen laulavan, vaikka niitä onkin ollut täällä jo jonkin aikaa. Skillat ovat ponnistautuneet jo nuppuvaiheeseen Pakkiksella.

Sinivuokot ovat avanneet nuppujaan omenapuun juurella.

Hyviä keväisiä päiviä! Ilahdun, jos jaksat laittaa merkin vierailustasi.