Blogipäivitykseni junnaavat kovasti samoissa asioissa. Nyt on Mosse kävellyt niin ja niin paljon, Mosse makaa, istuu, seisoo... Mutta sitähän sanotaan, että mitä sydän on täynnä, siitä suu puhuu. Koko talvi on pyörinyt Mossen kuntoutuksen ympärillä. Kuntoutus toki jatkuu yhä, mutta tänään Mossen kanssa on oltu käymässä lumihangessa. Täällä on aivan järkyttävän liukasta eli lenkki päästiin tekemään vasta päivällä, kun aurinko ja lämpö oli sohjouttanut tien pintaa. Koitimme viedä Mossea hankeen kävelemään, mutta kaikille lumisille nurmialueille olikin tosi vaikea päästä, kun kinokset ympäröivät niitä. Mossellahan ei ole vielä lupaa kävellä kauaa syvässä lumessa. Hiukan siellä saatiin käveltyä ja otin kuvia äidistäni ja Mossesta. Mosse iloitsi niin, että korvat heiluivat. 

Mossen häntä on vihdoin taas normaalin hännän näköinen. "Lyhyt" se toki vielä on, koska leikkasin pitkät hapsut päästä pois silloin, kun hännänpää oli verillä ja tulehtunut.

 

Nyt se uusi asia: Olen parina päivänä harjannut Mossen hampaita. Hammasharja on ollut hankittuna jo vuosia, mutta asia on aina vain jäänyt. Nyt, kun Mosse syö kanankauloja ja -siipiä eikä isoja luita, sen takahampaisiin kertyy plakkia. Laitoin hammasharjaan ensin koiranhammastahnaa, mutta se oli Mossen mielestä ällöä.  Kun laitoin harjaan hieman kanakastiketta, hampaiden peseminen oli ihan mukavaa. Totta kai aloitin pienestä ajasta, mutta sain osan haluamistani alueista harjattua ihan oikeasti. Urakka jatkuu taas huomenna.

Minessa oli Pakkiksella tiistaina. On hän toki ollut sen jälkeenkin, mutta nyt kerron tiistaista. Meillä olisi ollut Aistiin meno, mutta koska Mossen vointi oli hyvä ja minun matkaa ajatellen ei, peruimme reissun. Sovimme Silvian kanssa, että pidämme yhteyttä mailitse ja menemme käymään myöhemmin. Minessa oli sitten Pakkiksella ja leivoimme juustopiirakan ja mangokakun. Oli mukavaa. Kun kaikki oli valmista, oli hellittelyhetken aika.  Minessalla on vielä päällään leivontaessu. 

Minessa hiihti kotiin touhujen päätteeksi ja me kaikki saatoimme häntä.

Sitten siirrytään muisteluita-osioon.

Ihana Rosina-mummu on poissa. Rosina on vanhin henkilökohtaisesti tuntemani leonberginkoira. Se sai elää pitkän elämän (17.9.1997- 22.2.2012) rakastettuna perheenjäsenenä. Otan osaa suureen suruunne Kirsi ja perhe!   

Yllättäen tapasin tänään Omppu-leon, jonka kuva on tässä tekstin alla. Edellisestä tapaamisestamme on kulunut pari vuotta. Omppu oli "hoitotätinsä" kanssa ulkoilemassa. Se oli heti valmis hellyyteen, varmasti se vielä tunsi minut. Se kävi myös kurkkimassa autoon, ehkä se kaipaili Nana-ystäväänsä. Oli hyvin erikoinen tunne nähdä leonarttu livenä ensimmäistä kertaa Nanan kuoleman jälkeen. Se herätti minussa aivan valtavan kaipuun Nanaa kohtaan! Ja myös kaipuun saada vielä joskus oma leonarttu. Murruin ihan täysin, kun pääsin autoon ja minun piti lähteä ajamaan. Onneksi on olemassa itku, jossa voi purkaa kovaa ikäväänsä, rakas Nanani! 

Hyvää viikonloppua teille, jotka täällä pistäydytte! Ilahdun, jos laitatte viestin käynnistänne.