Rakas Mosse palasi eilen vanhempieni kanssa Kokkolaan. Ainakin hetkeksi. Oli taas mukava päästä hellimään sitä.

Ilma on kovin syksyinen ja tänä viikonloppuna Kokkolassa vietetään Venetsialaisia eli kesäkauden päättäjäisiä. Olemme perinteisesti käyneet Nanan kanssa ystäviemme mökillä, mutta nyt ei ole Nanaa. Tietysti teen entisiäkin asioita, vaikka Nanaa ei ole, mutta kaikki tekeminen on ihan erilaista. Kaikki tuntuu erilaiselta. Kotona puuhailu, asioille meneminen, ihan kaikki! Kotikin on kovin tyhjä ja hiljainen. Pakkiksen pihassa touhuilu ei ole samanlaista, kun ei Nana ole siinä. Eihän elämä pysykään tietysti samanlaisena, se muuttuu koko ajan. Silti tämä tuntuu vaikealta ja surulliselta. Jopa se, että imuroidessani en enää löydä Nanan karvoja, saa minut itkemään ja kaipaamaan.

Toissapäivänä tapasin Pakkiksen naapuriperheen, joka oli iltakävelyllä. He eivät olleet vielä kuulleet Nanan kuolemasta. Jaoimme yhteisen surunhetken, vaikka emme juuri ole muuten tekemisissä. Lähtiessään eteen päin rouva sanoi tähän tapaan: "Jos joskus vielä jaksat luottaa, jos jaksat uskaltaa ja otat pennun, niin tulethan heti näyttämään sitä. Nana jäi niin mieleeni." Kaikki tällainen rakkaudellinen suhtautuminen lämmittää. Töiden alkaessa elokuun puolessa välissä sain lämpimän vastaanoton kahdelta työtoverilta, jotka tiesivät Nanan kuolemasta.

Yhdessä blogissa kirjoittaja oli kirjoittanut kommentteihinsa, että olen kulkenut hänen mukanaan Nanan kuolemasta asti, hän on kantanut minua. Toisessa luki, että olen paljon ajatuksissa, Nanan lähtö oli koskettanut tätäkin kirjoittajaa niin kovasti. Tällainen rakkaus koskettaa minua, kiitos teille ystävät!

Olen tilannut paperikuvia ja käynyt läpi kuvia maaliskuusta alkaen. Se on ollut raskas vaikka rakas työ. Olen itkenyt niin paljon, että välillä olen ajatellut, että milloin naapurit tulevat kysymään, pärjäänkö minä. Kaipaus tuntuu ihan fyysisenä kipuna. Selvittelin paperiasioitakin ja katselin vihkoa, johon olin tarkasti merkinnyt Nanan oksennukset, limaisuuden. Muistan ne onnelliset yöt, kun Nana nukkui rauhallisesti ja voi hyvin ja sen hirmuisen tuskan, kun sillä oli vaikea olo. Viimeisen kuukauden nukuin Nanan kanssa alakerrassa Pakkiksella, siinä arkkarin sohvalla. Minun rakas tyttöni. Nyt sillä ei ole vaikeaa, mutta minulla on. Olen menettänyt jotain täysin korvaamatonta. Se viimeinen viikko piinaa minua. Minä säästin Nanaa, olimme vain hissukseen, että se jaksaa tutkimuksen. Ja sitten aikamme loppuikin siihen. Yhtä hyvin olisimme voineet elää sen viikon täysillä. Turhaan pidin Nanaa rauhallisena ja vältin innostamasta sitä liikaa, että sen vointi ei huononisi. Jouduin itse syömään Nanan viimeiset 1 ½ kuukautta vahvoja kipulääkkeitä ja olin niiden vuoksi kuin sumussa. Kaikki se tuntuu niin väärältä.

Muistan vimmaisen reaktioni, kun Nana oli kuollut ja olimme takaisin Pakkiksella. Tuumin (en toki niin, että oikeasti ajattelisin toteuttaa tätä), että haluaisin oikeastaan mennä Seinäjoelle ja polttaa sen lääkäriaseman, jossa Nana oli hoidettu. Minähän en halunnut leikkausta ja sen sanottiin olevan välttämätön. Ja siksi Nana kuoli. Olin hankkinut joitain uusia kesävaatteita, joita en ollut vielä ottanut käyttöön. Sanoin, että vien ne kaikki kirpparille, en halua käyttää niitä, kun en ole käyttänyt niitä Nanan kanssa. Kirjoitan nämä tähän siksi, että surevan reaktiot voivat olla todella outoja ja voimakkaita. Ei niitä tarvitse ymmärtää, ei edes hyväksyä omassa mielessään. Surevan täytyy kuitenkin saada elää läpi nämäkin vaiheet.

Minä en ole meillä ainoa, joka kaipaa. Usein kyyneleet tulevat vanhempienikin silmiin. On hienoa, että en kaipaa yksin, en sure yksin. Voin puhua siitä heidän kanssaan, eikä kaipausta tarvitse hävetä tai peitellä. Mosse ei reagoi Nanan nimeen, mutta kun tulin mökille tai kun he nyt tulivat kotiin, se on toiveikkaan näköinen. Ihan kuin se hetkeksi ajattelisi, että olisiko Nana sittenkin kanssani.

"Kuljen edestakaisin huonetta päästä päähän

enkä muista pitikö minun seistä vai istua.

Kun en vain surultani muista." (Hanna Ekola)

 

"Emme me tienneet mitä ikävä olisi

että se niin kirvelisi ja jäisi asumaan vuosiksi

että ottaisi hallintaansa koko talon

ja sijaisi vuoteen sydämeni huoneeseen

ja tekisi pysyvän muuttoilmoituksen." (Hanna Ekola)

 

Tiedän, että elämä menee eteen päin ja minä sen mukana. Mutta vain hyvin pienin askelin.